FANNY HEINONEN
Kalevala, Turku, Linnateatteri vierailunäytös 8.2
Käsikirjoitus Tiina Puumalainen ja Kari Puumalainen, ohjaus Tiina Puumalainen, näyttelijät Esko Roine (tietäjät), Mikko Kivinen (taitajat) ja Tom Lindholm (naiset), sovitus, ja lavastus työryhmä, puvustus Elina Vättö, valot Jani Havunen, musiikki Jan Noponen.
Joukahainen ja Väinämöinen osallistuvat televisiossa lähetettävään tietovisakilpailuun, jossa Väinämöinen lyö Joukahaisen lankulta. Kyllikki lähtee viettämään yön rientoja yökerho Börsiin, vaikka Lemminkäisen kanssa oli toisin sovittu. Pohjolan isäntä ja emäntä päätyvät myös parisuhdevisaan ja palkintovaihtoehtona on joko kahvipaketti tai 
illallinen upeassa ravintolassa Ilkka Kanervan kanssa. Kalevala kansalliseepoksemme todellista ajan ja ajatusmaailman kontekstia modernisoidaan myös Sammon, tuon maagisen ihmekoneen kohdalla: jos historiassa Sammon haluttiin tuottavan kultaa, niin nyt toivelistaan kuuluivat Nokian osakkeet.
Kalevala sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa 30.11.2011, mutta seuraamani estitys oli viimeinen Linnateatterissa. Esitys rakentuu Kalevala-teoksessa esiintyneistä tapahtumista ja juoni seuraa pääpiirteittäin alkuperäistä versiota. Katsojalta ei vaadita kovinkaan laajaa tai syventynyttä tietopohjaa alkuperäisestä Kalevalasta, mikä teki esityksestä suhteellisen yleisöystävällisen – Kunnaksen Koirien Kalevalan selaaminen antaa katsojalle tarvittavat eväät.
Roine ja Lindholm ovat viime aikoina näytelleet muun muassa Kummeli- Alivuokralainen ja Maailmanlopun hautaustoimisto teatterinäytöksissä, joilla on huumorin saralla yhteneviä piirteitä Kalevalan kanssa. Kevyt ja älyvapaa ote sketseissä saa varmasti katsojan kuin katsojan nauruhermot heräämään.
Viihteellisyydestä huolimatta käsikirjoituksessa ei sivuutettu yhteiskuntakriittistä näkökulmaa. Pieniä piikkejä saattoi huomata esimerkiksi vitseissä tai siinä, miten hahmot ironisoivat kansan ja Lönnrotin kokoaman Kalevalan suhdetta.
Näytelmään oli sisäänrakennettu ikään kuin oma näytelmä, jossa aidot henkilöt omina itsenään hyppäsivät spontaanisti roolihahmonsa saappaisiin missä milloinkin – ”suunniteltua improvisointia”, jos niin voi ilmaista. Rakenteellisesti toimiva paketti, vaikka paikoittain roolivuorottelu häiritsi kokonaisuuden hallitsemista. Tällaisen rakenteen jäntevyyttä tuki luonnollisesti se, että näyttelijöitä oli vain kolme, joiden puvut ja peruukit vaihtuivat tiuhaan tahtiin.
Yleisökontakti ja interaktiivisuus olivat näytöksessä olennaisia. Näyttelijät sekä kalastivat katsomosta ”vapaaehtoisia” rooliin että houkuttelivat koko yleisön mukaan yhteislauluihin. Voimakas interaktiivisuus vei tilannekomiikan avulla näytöstä eteenpäin.
Viimeisen päälle viimeistelemätöntä silmäruokaa
Esityksen visuaalinen kokonaisuus oli juuri niin koomisuutta tihkuva kuin oli sisältökin. Lavastus oli niukkaa, mikä ei pienellä näyttämöllä vähennä esityksen arvoa niin merkittävästi kuin suurilla estradeilla. Esitys oli kuitenkin niin aktiivinen ja tapahtumarikas, että liika lavastaminen olisi varmasti kääntynyt itse esitystä vastaan.
Puvustus sai aivan oman huomionsa: kornit ja kärjistetyt piirteet asukokonaisuuksissa tukivat käsikirjoituksen ”ei oteta niin vakavasti” asennetta. Pohjolan emäntä (Tom Lindholm) tepasteli punaisissa korkokengissä karvaisine säärineen, Kyllikki (Mikko Kivinen) vaaleilla ja pitkällä kiharoilla, sekä naistennielijä Kullervon (Tom Lindholm) karvainen vatsa ahdattuna kolme vaatenumeroa liian pieneen liiviin.
Huumorimiesten lavakokemus viihtymisen takaajana
Kirkkaimman kiitoksen ja ansaitun huomion saavat onnistuneet näyttelijäsuoritukset. Kolmikko näytteli tyylipuhtaasti, vaikka loppua kohden shown dynamiikka hiipui. Sketsit alkoivat toistaa itseään ja saivat viimeisen puolen tunnin kohdalla vilkuilemaan kelloa. Ohjauksessa olisi voitu viilata loppunäytöksestä tiiviimpi, jolloin turhilta mauttomuuksilta olisi vältytty.
Vastaavasti käsikirjoitus oltaisi voitu rakentaa kriittisin silmin ja leikata juonen kannalta epäolennaiset kohtaukset pois. Ilmeisen vahvasta ja ammattimaisesta näyttelemisestä ei voi kun todeta, että pieni kritiikki tulee osoittaa tällä kertaa verhon taakse.
meta – Paasikivi-Opisto 