Haaleita kiviä

 

Suuri metsänsali

Suuren metsänsalin
täytti joskus riemullinen nauru
Lämpöinen tuuli silitti pehmeästi
vieraiden poskia
ja vesi
oli vaiti
Auringon sylissä olivat kivet kuumenneet
syntymänsä hetkeen
ja varomaton saattoi polttaa sormensa

Suuressa metsänsalissa
kulkivat iloiset sielut
Oli lumetta heidän kulkunsa keveys
sillä askeleet olivat raskaat
Elämän rautasaappaat oli heillä jaloissansa
eivät sielut kohonneet tarpeettomiin korkeuksiin

Suuressa metsänsalissa
tammenlehvien suojassa
ja elämältä itseltään piilossa
Iloiset sielut lauloivat kohti mäntyjen holvikattoa
Lisäsivät sokeria teehensä
ja kertoivat kilpaa kaskuja

Suuri metsänsali
on nyt vaeltajilta kadonnut
Tuuli kääntänyt katseensa kohti ulappaa
ja vesi
huutavaksi aallokoksi yltynyt
On vaiennut laulu hiljaisuudeksi
tee jäähtynyt kuppiin
ja ainoat sanat jotka lausuttiin
olivat nekin ivaa täynnä
Aika on istunut alas
ja odottaa

Kesä tekee lähtöä

Kesä tarttuu hameensa raskaisiin helmoihin
ravistelee siitä pois vielä viimeiset hetket
on aika lähteä

Syksy malttamattomasti kurkkii
kesän valkean ja kuulaan olkapään yli
Kärsimättömän odottaa
syksy jo vuoroaan

Puu tarraavat tiukasti lehtiinsä
tuulen riuhtoessa niitä
Ne huutavat
aika meni niin nopeasti
Toviksi vielä kesä
jää luoksemme

Sienet ujoina
katseilta piilossa
huomiota herättämättä
nousevat kuolleen keskeltä
täynnä elämää

 

 

Hetken vielä lepää yö
sarastuksen sylissä
kunnes väsyneenä väistyy

Aurinko nousee
ja syleilee kulkijaa
Suutelee hänen suljettuja silmäluomiaan
hymyyn taipuneita poskiaan

Leikkisä varjo ei ole kuin veljensä yö
Puiden lomassa ja kivien välissä
Kulkee varjo kulkijan seurana
auringon kanssa

Sarastuksen jälkeen

Yö jätti jälkeensä lempeän viileyden
En saattanut enää nähdä
mutta tunsin ihollani kosteuden
Märkä hiekka jousti jalkojeni alla
Keräsin käteeni haalean kiven
ja kastoin jalkani rantaveteen
Meri tuoksui
imelänä ja suolaisena
niin tuttuna ja tuntemattomana
Kaislikko havisi hiljaa
Laivanmoottorin tasainen kumina
saattoi olla myös sydämeni lyönnit
Luvattomasti jäin paikoilleni
vaikka olisi pitänyt jo lähteä

 

 

Väsyneenä

Erkani seurueestaan eräs nymfi
Käveli kivelle
ja riisui kenkänsä
Kuinka tuntuikaan ihanalta aamuyön tuuli
varpaiden välissä

Vielä kaikuivat korkeuksiin juhlijoiden äänet
Kulki nymfi metsässä
Sokerinen tuoksu hiljaisuudessa
Puut vaitonaisina tarkkailijoina
Linnut vaiti odottivat sarastusta

Untuvaisella sammalmättäällä
sulki hän hetkeksi väsyneet silmänsä
käpertyi piiloon
aluskasvillisuuden sekaan
ja nukkui mitä kauneinta nymfin unta

Aamua jäi odottamaan kivellä kenkä
ja toinenkin

Teksti: Tiina Orivuori
Kuvat: Hilla Riiali

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s