Kaupunkilaisjuntti

Yläasteikäisenä haaveilin siitä, miten eläisin vielä joskus kaupunkilaiselämää Aamiainen Tiffanyllä –elokuvan tapaan. Joisin aamukahvia ulkona ja illat istuisin ikkunalaudalla katsellen kaduille. Tuppukylästä pois muuttaminen tuntui silloin vain kaukaiselta haaveelta, pikkutytön prinsessaiselta unelmalta.

Kun on asunut 20 vuotta paikassa, jossa jokainen tuntee toisensa paremmin kuin itsensä, alkaa seinät hyvin nopeasti kaatumaan päälle. Kauppareissut venyivät aina pikaisesta perunapussin hakemisesta puolen tunnin pituiseen kuulumisten vaihtamiseen. Jokaisen hyllyn takana vaani poikkeuksetta joku, joka tahtoi tietää mitä ruokaa oli ollut koulussa, onko löytynyt jo sulhasta ja onko se serkun isän veljen naapuri nyt voinut hyvin. Juorut liikkuivat talosta toiseen kuin kulovalkea, yleensä kaupan käytävien kautta.

Haave kaupunkilaistumisesta alkoi muovautua silmittömäksi ryhmäpaniikiksi siinä vaiheessa, kun se tuli ajankohtaiseksi opiskeluiden myötä. Mietittiin porukalla, paistaako junttius todellakin läpi? Kun tallaa kaupungin katuja, loistaako otsassa led-valo, joka huutaa ”Hei olen maalta, enkä osaa kulkea bussilla”?

Sitten muutin. Kärräsin vähät tavarani pikkuiseen yksiööni ja olin kaupunkilainen. Tai ainakin kovasti yritin olla.

Ensimmäisen kulttuurishokin koin tietenkin ruokakaupassa. Lähikauppani totesin aivan liian lähikauppahintaiseksi omalle opiskelijabudjetilleni. Keskustan marketeissa taas kuhisi ihmisiä kuin muurahaispesässä. Kun pysähdyin miettimään, mitä tomaatteja ostaisin, tunsin kiireisten kaupunkilaisten hengityksen niskassani. Olin kaikkien tiellä. Tomaatit jäivät kauppaan.

Toinen shokki iski illalla, noin klo 23.30. Yläkerran naapuri saapui tömisten asuntoonsa ja kulki sitä ravihevosen tavoin päästä toiseen kantapäät kopisten. Vanhan puutalon eristys ei ole jättänyt epäselväksi myöskään sitä, mihin aikaan hänen herätyskellonsa soi aamuisin ja milloin hän on sairastunut syysflunssaan.

Myös seuraavat asiat ovat herättäneet minussa lukuisia kysymyksiä: miten monet bussikuskit kokevat elämänvihaa huokuvan mulkaisunsa riittäväksi tervehdykseksi tai miten voi kävellä monta kertaa päivän aikana vaatekauppojen ohi ilman, että kävisi shoppailemassa jatkuvasti? Helsinkiin muuttanut ystäväni taas kailotti eräänä iltana puhelimeen, kuinka on ihan hirveän epäilyttävää, että missään ei ole näkynyt yhtäkään puimuria.

Otsassa välkkynyt avuttomuuden led-valo on kuitenkin alkanut vihdoin menettää hohtoaan ja tomaattejakin olen käynyt uhkarohkeasti ostamassa. Ensimmäistä kertaa tunsin olevani onnellinen kaupunkilainen kuunnellessani hormin kautta, mitä kappaleita naapurini lauantai-illan bileissään luukutti. Silloin tiesin varmaksi, etten enää takaisin pikkukylään kaipaisi.

Kirjoittanut Janette Tyni

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s